Päivän teemaan liittyen: kerrankin en kiukutellut ja vängännyt vastaan, kun Isoveli ja Isosisko tahtoivat päiväkotimatkalla jäädä matkan varrelle leikkimään. Matkalla Isoveljen päiväkodilta kotiin on siis tasan yksi leikkipuisto, ei muuta. Siis se matka on puiston läpi, ei muuta. Ovelta ovelle on näköyhteys.
Oikeasti.
Ja jo parina iltapäivänä ovat tahtoneet jäädä kiipeilemään siihen puistoon mutta mä olen kitissyt vastaan. Syyttänyt vauvaa, joka herää ja tahtoo maitoa ja syyttänyt iltaruokaa joka pitäisi saada tulille ja siis vaan kitissyt. Tänään keräsin Superäiti-syndroomaan kuuluen täydellinen Superäiti -pisteitä, ja leikimme ulkona iltapäivähämärässä melkein puoli tuntia! Annoin vauhtia keinuissa ja kehuin rohkeita kiipeilijöitä. Pikkusiskokin oli tyytyväinen vaunuissaan, tutti suussa näki unia varmaan jostain lämpimästä, palmujen ympäröimästä ja aurinkoisesta leikkipuistosta.... Tai siitä Äiti ainakin haaveili.
Superäiti-syndrooma on persiistä. Miksei tuotakin voi tehdä ihan vaan siksi, että tykkää lapsistaan ja haluaa niiden parasta, siis ulkoilmaa ja tervettä liikkumisen iloa? Miksi pitää ensin käydä vakava kehityskeskustelu itsensä kanssa siitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Ja miksi lopputuloksen pitää olla se, että hyvä hyvä Äiti, nyt sait pisteitä ja sait suoritettua taas yhden jutun (ja nyt sen voikin unohtaa taas loppuviikoksi. Miksei voi vaan nauttia ulkonaolosta, ei satanut, lapset viihtyivät, ei ollut kylmä edes varpailla...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti