Elossa ollaan, melkein järjissämme ja tolkuissamme. Pienellä on nimi ja hän ei ole enää säälittävä ryppyinen vastasyntynyt, vaan jo yli kaksiviikkoinen iso neiti, jonka paino on lähtenyt nousuun ja itkussa alkaa olla pontta ja potkua. Pituuttakin on kertynyt pari senttiä, mutta koon 50 vaatteet menevät edelleen.
(tuossa hän on paripäiväinen, ja vielä ryppyinen)
Yöt menevät vaihtelevasti. Yleensä yön aikana on kaksi pidempää unipätkää, joiden välissä neiti syö tunnin puolitoista, mutta on myös öitä, jolloin unipätkiä on satakolmetoista, niiden välissä neiti tekee kolme tai neljä kakkavaipallista kitinän ja itkun saattelemana ja syö tai ei syö tai ottaa tissin suuhunsa ja ei syö sittenkään ja Mamma kokeilee silmät ristissä pulloa ja kaikkea ja...
Yleensä huonomman yön perään on heti aamusta lähdettävä jonnekin ja hyvän yön päälle saadaan olla rauhassa kahdestaan kotona pitkälle iltapäivään... Tasan ei käy onnenlahjat ei.
Päivät hän syö ja nukkuu ja kakkaa ja syö ja sitä rataa, you get the point. Isosisarukset tykkäävät paijata häntä ja toistaiseksi suurin mustasukkaisuudesta kertova merkki on molempien tarve saada äiti pois olohuoneesta katsomaan jotain näennäisesti pientä juttua, jota he tekevät (yksitellen, vuorotellen) jossain ihan muualla. Ja Isosisko tekee hiuksiinsa takkuja. Joita ei saa avata. Mamma on saanut nukkua. Mamma on muistanut syödä. Saimme järjestettyä nimiäiset. Olemme muistaneet juhlia esikoisen 4-vuotissynttäreitä. Koti ei ole ihan pahin kaatopaikka ja sotatantere. Isä on ollut kotona kaikki illat. Imetys sujuu. Pikkusisko ei tarvitse enää lisämaitoja painonsa takia, saa tosin kerääjään kertyneitä maitoja silloin tällöin täydennykseksi ja korviketta kun Mamma on rimpsalla. Eli siis kampaajalla tai ostamassa imetysrintsikoita. Eli todella harvoin. Hän kakkaa joka vaippaan, joten hänelle puetaan useimmiten kestovaippa - en kestänyt heittää tuhatta kertisvaippaa päivässä roskikseen, en vaan kestänyt. Tuskaa tekee jo öiset kolme. Tai neljä.
Summasummarum, menee ihan kivasti. Tällä viikolla tosin kokeillaan pakon edestä sitä yksin kotona kolmen kanssa -nukutusta. Sitä en odota innolla. Ja ikinä koskaan milloinkaan en enää tahdo synnyttää. Enkä olla viimeistä kuukautta raskaana. En enää ikinä koskaan. Never. Ne olivat tässä, ne meidän biologiset lapsemme.
