Että pitikin.

Murphy.

Pitikin eilen illalla kirjoittaa hyvin sujuneista illoista. Että pitikin. 

Kuvan puusta pudonnut linnunpesä on täysin syytön tämän illan tapahtumiin, ja tämän illan syypäät ovat täysin syyttömiä linnunpesän putoamiseen. 

Lapsia ei ilmeisesti saa aloittaa nukuttamaan jo klo 20.15. Ainakaan, jos päivä jo alkoikin huonosti. Koti on kaaos, ja Isä antoi minun nukkua - suostuin, koska kuvittelin, että Isä osaa pitää huolta joistain lasten rutiineista. Herään kymmeneltä, lapset ovat yövaipoissa, ja ovat katsoneet telkkaria kolme tuntia. Aamupalatarvikkeet levällään keittiössä ja olohuoneessa, tiskikone täynnä puhdasta ja kaikki keittiön tasot täynnä likaista tiskiä. Olohuoneen lattia oli päällystetty leluilla. Ja ulkona paistoi aurinko.

Onneksi Isä lähti siitä sitten kisoihinsa, pääsimme ulos ja sain lapset pois telkkarimoodista.

Iltapäivällä oli sellainen hetki, jolloin ajattelin, että onpa ihanaa, että meille tulee kolmas lapsi, kun nämä kaksi vanhempaa ovat niin ihania ja niiden kanssa voi tehdä vaikka ja mitä, lähteä pikkuretkille ja sen sellaista. Että onpa hauskaa, minä pärjään lasteni kanssa. 

Ja illalla 20.34 piti kaikki Mamman potkiminen, kamalan sisarusta yllyttävän metelin ylläpitäminen ja muu huono käytös keskeyttää jotenkin, eikä mikään riittänyt, joten kurkku on kipeä varmaan vielä ylihuomennakin, ja morkkis on päällä vielä sitäkin kauemmin. Huutaminen on selvitetty, on pyydetty molemmin puolin anteeksi, ja lapset ovat nukahtaneet yllättävän tuttuun kellonaikaan 21.04, mutta morkkis on silti päällä kauan. 

Se, että lapset nukahtavat nätisti omiin sänkyihinsä on ihana asia, mutta tarkoitus oli myös, että he nukahtaisivat niin lähellä iltakahdeksaa, kuin mahdollista. Että pitikin olla eilen niin tyytyväinen. Että sitä pitikin mennä haaveilemaan pidemmästä ilta-omasta-ajasta ja leffan katsomisesta. 

Ikinä en enää karju lapsilleni. Kuinkakohan monta kertaa olen jo luvannut sen?