Hetkiä.

On hetkiä, jolloin sitä miettii syvästi ja vakavasti, että mitä sitä on tullut tehtyä. Että miksi yksi lapsi ei riittänyt. On keskellä jotain kamalan stressaavaa ja äänekästä lapsiperheen hetkeä, ja miettii, että jos olisi vain tuo yksi, jo aika iso nelivuotias. Voisi ottaa äkkilähdön etelän aurinkoon (jos pomo myöntää äkkiloman). Voisi helpommin lähteä illalla lapsen kanssa hiihtämään. Voisi tehdä sitä ja tätä ja elämä olisi varmaan juuri sellaista, kun haaveissaan unelmoi.

Ja sitten tulee näitä hetkiä, kun pienin nukkuu vaunuissa ja kaksi isompaa leikkivät auringonpaisteessa takapihan lumikasassa. Nauravat, pyytävät äitiä vetämään pulkassa. Äiti vetää pulkkaa ja kaikki nauravat. Lasketaan mäkeä. Mennään sisälle ja laitetaan makaronilaatikko uuniin. Leikitään pikkulegoilla, poika jotain taistelua, tyttö kahden legohahmon keskustelua kaupassa käynnistä. Pienin nukkuu ulkona vaunuissa. Kohta kaikki ovat hereillä ja olohuoneessa ja tavaroiden keskellä ja nauravat.

Kunnes taas tulee riitaa jostain pienestä ja vaippakin on vauvalla läpimärkä ja isojen huutaminen ja itkeminen saa vauvankin itkemään ja äidin verensokeri on matalalla ja hermostus on ihan nurkan takana ja sitä miettii sitä äkkilähtöaurinkorantaa ja hengittää syvään ja yrittää selvittää riidan. Että rauha palaa taas taloon ja voidaan istahtaa kirjan kanssa sohvalle. Äiti ja kaikki kolme lasta.

Hetkiä. Niitä on tämä lapsiperhearki täynnä.